Jumalallinen rakkaus

Hyvin usein tähän yleisinhimilliseen rakkauteen sekoittuu henkisistä ja uskonnollisista maailmankatsomuksista tulevaa vaatimusta olla absoluuttisen rakastava. ”Kuten Jumala rakastaa meitä ehdoitta, tulee meidänkin rakastaa itseämme ja toisiamme.”

Jumalallinen, tai henkisten olentojen rakkaus, on määritelmän omaisesti ehdotonta. Jumala tai Korkein Totuus tai Elämä sisältää itsessään kaiken, siis aivan Kaiken. Myös pahuuden, viallisuuden, rumuuden, epäpyhän, sairaan ja syntisen. Siten Jumalallinen rakkaus on käsittämättömän laajaa, ikuista ja absoluuttista.

Inhimillinen rakkaus on käytännössä aina ehdollista, ainakin lähtökohdiltaan. Voimme toki yrittää ”kasvaa rakkaudessa” ja ”kilvoitella henkisesti”. Mutta, kuten uskonnolliset perinteet kertovat, tämä on pitkä elämänmittainen tie. Varsinainen henkistyminen (erityisesti kristinuskon piirissä), siis Jumalan kaltaiseksi tuleminen, tapahtuu oikeastaan vasta kuoleman jälkeen, ”taivaissa”.

Jumalallisen rakkauden ottaminen mittatikuksi arkiselle elämälle ja varsinkin parisuhteeseen onkin todella haastava, jopa mahdoton tehtävä. Olemme ihmisiä ja maan päällä vaillinaisia, emme lähtökohdiltamme täydellisiä kuten Jumala tai Totuus.

 

Ihmisen rakkaus

Jos ihminen ottaa jumalallisen rakkauden ohjenuorakseen ja kutsuu kaikkia muita rakkauden muotoja ”vajavaisiksi” tai ”huonoiksi”, on elämässä edessä ylipääsemättömiä esteitä. Ihmistä tulee kalvamaan jatkuva riittämättömyyden tunne. Kun jumalallisen rakkauden vaatimukset yhdistyvät hartaaseen uskonnolliseen maailmankatsomukseen, on lopputuloksena usein voimakas syyllisyydentunto ja häpeä omasta (kuvitellusta) rakkaudettomuudesta.

Jumalallinen rakkaus on ideaalia, täydellisen puhdasta ja nuhteetonta rakkautta. Oikeastaan arkinen elämä ei voi sisältää tätä rakkautta, korkeintaan se voi toimia parisuhderakkauden taustalla olevana kaikupohjana. Maan päällä, modernissa yhteiskunnassa elävällä, rajallisella fyysisellä rakenteella ja vajaalla psyykellä varustettu normaali ihminen ei voi kokea tällaista rakkautta pitkäkestoisena ja jatkuvana.

Kun oma itse koetaan vajavaisena ja epätäydellisenä niin on täysin inhimillistä haikailla Suuren Rakkauden perään. Kun rakkauden ajatellaan olevan jumalallista ja henkistä, se siirtyy yksilön ulottumattomiin, oman itsen ulkopuolelle. Tällaisessa kuviossa ihminen ei koskaan pysty kokemaan rakkautta itsessään, joten hän tulee aina kokemaan itsensä ulkopuoliseksi.

 

Harrastaako Jumala seksiä?

Jumalallisen rakkauden ja maalliseen elämään vertaileminen aiheuttaa myös toisenlaisen ongelman. Jumalalliseen rakkauteen ei nimittäin liity seksuaalisuutta, tai sitä mitä olemme kuvanneet vetovoimaiseksi jännitteeksi. Jumala on loputtoman avoin ja hyväksyvä, siis rakastava, mutta: Hän ei näytä harrastavan seksiä!

Jos Jumala ei harrasta seksiä, niin miten maailma luotiin? Eikö ihminen ole Jumalan kuva? Joten jos ihmisellä on seksiä, niin onkohan Jumalallakin ollut ainakin jotain vastaavaa? Kaikissa henkisissä kulttuureissa, mutta hyvin vähän kristillisyydessä, löytyy perinteitä pyhästä seksuaalisuudesta.

Kristillisessä perinteessä seksuaalisuus liitetään yhteen syntiinlankeemuksen kanssa. Marian synnittömänä synnyttämän Jeesus-lapsen tulo maailmaan kumosi ja paransi syntiinlankeemuksen tuoman sairauden. Syntiinlankeemuksen olemuksesta on kuitenkin monta tulkintaa. Oliko kysymyksessä sukupuoliakti sellaisenaan vai tulkitaanko syntiinlankeemus yleiseksi Jumalan ohjeiden vastustamiseksi? Erilaisilla tulkinnoilla on erilaiset kauaskantoiset seuraamukset.

Asiaa voi ja tulisikin tarkastella monelta kannalta. Mukaan tulisi ottaa myös muiden suurten uskontojen edustamat näkemykset seksuaalisuudesta, parisuhteesta ja miehen ja naisen välisestä suhteesta. Uskontotieteelliseen tarkasteluun pitää kuitenkin palata toisissa yhteyksissä.